Jo pari päivää on kuukauden jatkunut remonttiputki oireillut. Kokemus on opettanut, että sopiva määrä sopivasti jatkunutta stressiä = holtittomia itkunpurkauksia. Maanantaina aloin tyrskiä Animal Rescueta katsellessani ja tiesin, että nyt ei sitten olla enää kaukana siitä oikeasta pisteestä. Yksin pakertaminen pahentaa mieltä, tänään on päässä liikkunut kovin rumia ajatuksia siitä miten kaikki muuten niin kovin hyveelliset maailmanpelastajat unohtavat aina sopivalla hetkellä ne lähempänä olevat konkreettisen avun tarvitsijat.
Kyllä minä itseni tunnen, ohi nämä menee ja ehkä jo huomenna ovat pahat ajatukset tiessään ja jaksan taas rakastaa tätä maailmaa. Huomenna taas tiedän, että muut eivät vaan ole edes tulleet ajatelleeksi. Huomenna muistan, että muilla on muut kiireet. Huomenna nauran omalle typeryydelleni ja samalla vähän soimaan itseäni itsekkäistä ajatuksistani. Huomenna. Odotellessa yritän rauhoittua, pitää tauon, keittää kupin maitokahvia maailmanparannushengessä reilun kaupan luomuespressosta.
Tänään se vaan ei ihan riitä. Itsesääli, paha mieli ja ämpärillinen kyyneleitä maustavat tämän kupillisen. Jos saisin nyt yhden toiveen, toivoisin ystävän soittamaan ovikelloa, mukanaan muutama siideri ja pizzaa. Pieniä juttuja, joskus niin isoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti