Pitkästä aikaa kahvilla vanhan työkaverin kanssa, kun kulmille satuin. Kurssipäivän aikana taas kerran liian monta kuppia liian pahaa kahvia, mutta Ciao Caffé sai kuitenkin tilaamaan vielä yhden. Parempi maku suuhun, tai jotakin sellaista perusteluna. Vaniljafrappé, kun ei jäätelöä kylmässä viitsinyt, mutta kuumakaan ei jaksanut innostaa tarpeeksi. En jaksanut edes vääntää kovin kauaa kun kaveri halusi tarjota, annoin olla kun kyse oli kuitenkin vain kolmesta eurosta.
Enkä kyennyt ihan turpaani tukkimaan taas entisen putiikin asioita kuunnellessa. Hullua ja hullumpaa, jos avaisin suuni nykyisessäni, niin luulisivat varmaan että pistän puolet omiani. Lisänä rikkana rokassa kaverin kertomukset vaimostaan, jonka mielestä muiden kuin perheen kanssa ajan viettäminen on turhaa ja aivan erityisesti punaisena vaatteena heiluu yhteinen tuttu, joka eronsa jälkeen ei saa tämän miehen elämässä olla mitenkään osallisena...Todellista aihetta mustasukkaisuuteen ei tietenkään ole, toisten ihmisten antamia arvioita siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei, sen sijaan kyllä. Perjantai on pyhitetty perheelle, kuului täysin ulkopuolinen arvio edellisen kerran kun hairahtui pariksi -siis oikeasti pariksi- tunniksi syömään ja juttelemaan.
Makeaa, vähän liiankin makeaa kahvia ja takaraivossa ajatus siitä, ettei ole minun asiani arvostella toisen asioita eikä ainakaan olla se yksi lisää, joka kertoo miten sen pitäisi elää. Mutta miksi se ei sano vastaan, miksi se antaa toisen päättää kenen ystävä saa olla, miksi se yrittää töissä vieläkin suorittaa, vaikka kaikki todelliset mahdollisuudet hyvään jälkeen on jo viety? Onko se paska sen arvoista, että vaimo saa sitten laittaa kynsiään ja pihaa ja ostaa sen uuden sohvan sillä rahalla? Onko se raha oikeasti sille vaimolle sen arvoista, arvokkaampaa kun toisen onni, niin arvokasta että pitää vaan jaksaa, koska jossain muualla sitä tulisi sitten ehkä vähemmän?
Juon kahvini ja totean saman joka on jo todettu monta kertaa ennenkin, jos töissä on kurjaa mutta kotona kivaa, niin sen jaksaa, ja jos kotona on kurjaa, mutta töissä kivaa, senkin jaksaa. Ainakin tietyn ajan. Jos molemmissa on koko ajan kurjaa, sitä ei jaksa. Tietäähän se sen, senkin että sairastelut nyt varmaan liittyvät tähän. Minä tiedän, että sitä olisi helppo painostaa enemmänkin sisuuntumaan nykyisyyteensä, yllyttää vähän, mutta en viitsi enempää, se on kuitenkin aikuinen ihminen. Hymyilen lähtiessä, sanon että tulee mukaan syömään seuraavan kerran sitten jos pääsee, ei paineita. Ei se mitään jos ei pääsekään, vaikka itse ehdotti. Ollaan yhteyksissä, oli kiva nähdä, käydään nyt ainakin kahvilla sitten.
Ehkä sen mitta sitten joskus täyttyy muutokseen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti