Promises, promises...

Kaikkea sitä tuleekin luvattua heikkoina hetkinä, kuten nyt esimerkiksi että kaivaisin taas tämänkin blogiprojektin haudastaan ja muistaisin vielä jatkossa päivittääkin säännöllisesti...Ei auta kun taas yrittää. Homma on kopsahtanut erityisesti siihen, että kun on viettänyt 8 tuntia koneen ääressä töissä, uudestaan koneen eteen istuminen kotona tuntuu, noh, työltä. Ja usein kun viikot kuluvat niin, että ainoat kahvit ovat kotona keitetyt aamukahvit ja työpaikan pahat sumpit, niin mistähän sitä sitten kirjoittaisi...

Joo-o, ihan totta, syksylläkin kyllä meinasin kirjoittaa pitkät tarinat New Yorkin kahviloista. No, vähän myöhäistä on nyt kyllä, mutta voin sanoa että aamukahvi on edelleen jenkkilässä yleensä niin laihaa, että saadakseen normaalin määrän kofeiinia sitä pitää juoda noin litran verran. Mutta tottakai löytyi myös aivan loistavia paikkoja, koska New Yorkista löytyy ihan mitä vaan ja kaikkea. Erityisesti jäi mieleen viimeisen päivän kahvila Brooklynissä ja siellä nautittu vadelmamocha. Makeaa, kyllä. Mutta syntisen hyvää, nomnom. Loi myös mukavan kontrastin ensimmäisen aamun kahville, joka muistutti olomuodoltaan tervaa ja maultaan poltettua sahajauhoa jalkahiessä marinoituna ja laksatiivillä maustettuna. Ei niin, että olisin maistanut, kunhan veikkaan. (Majoituimme siis ensimmäisen yön oman hotellimme sähläyksen takia toisessa putiikissa, jota pyöritti intialainen perhe. Kahvinkeitto ei tainnut olla ihan heidän leipälajinsa, tavara tuli ulos epämääräisestä automaattimasiinasta vasta kun namiskaa painoin niin kovaa, että koko kone meinasi kaatua, ja sitä valui kuppiin samaa tahtia kuin rakkovaivaisesta etanasta. Se etana saattoi kyllä hyvinkin olla tavaran oikea alkulähde, nyt kun asiaa miettii.)

Lentokentältä muuten löytyi myös yllätyksekseni vanha ystäväni Juan Valdez, jolta ostin paketin papuja kotiinkin. Juan ja minä tutustuimme aikoinamme Eurosportin taitoluistelukilpailujen mainoskatkoilla, ja olen odottanut hänen visiittiään tänne pohjolan perukoille jo pitkään. Satunnaisesti olemme tavanneet matkoilla eri puolilla Eurooppaa, mutta Suomeen asti ei Juan ole vieläkään vaivautunut. Hyviä olivat kuitenkin edelleen, siis ne pavut. 

No, sitten meinasin myös kirjoittaa syksyllä valitusta siitä, että monet Suomen reilun kaupan papukahvit maistuvat yksinkertaisesti palaneelta ja pahalta. Ilmeisesti reiluus on joku syy sille, että laadusta voidaan tinkiä, vaikka hinta on moninkertainen. Kokeilinpa sitten kuitenkin taas ostamalla tuparilahjaksi saadulla Kaffecentralenin lahjakortilla Puron reilunkaupan papuja. Ja nepä olivat ihan mukiinmenevää tavaraa, saatan ostaa ehkä joskus toistekin.

Joulupukkikin muisti minua näissä elämän keskeisissä asioissa tuomalla peräti kaksi pakettia kahvinpapuja Saksasta asti. Koska paketit on kohta tyhjennetty ja lisääkään ei heti saa, täytyy vain todeta että pukki oli valinnut aika hyvää tavaraa - toimi hyvin sekä espressona että maitokahvina. 

Jos nyt sitten palataan kuitenkin ihan nykyhetkeen, niin nyt seuraa erillinen tiedotus Hernylle:  kävimme Soul kitchenissä ekaa kertaa kesän jälkeen, ja kumosimme ruoan päälle tuplaespressot. Kyllä, se oli edelleen aivan juomakelpoista tavaraa!

Lisäksi mainostan, että vaikka joku nyt kauhistuisi ja närkästyisi kun törkästi kehtaan kehua ylikansallista kahvilaketjua, niin minäpä kyllä odotan Starbucksin rantautumista Suomeen. Ekan kuppilanhan pitäisi avautua lentokentälle huhtikuussa. Starbucks on toiminut monella matkalla tosi hyvin: tasalaatuista kahvia, siistit tilat ja erityisesti mukavat sohvat. (Ja lisäksi näyttivät ainakin jenkkilässä myyvän ihan kivoja mukeja, joita en kuitenkaan sitten ehtinyt ostaa mukaan.)  Ei siis mitään tajunnanräjäyttävää, ei erityisen mieleenpainuvaa, mutta ei koskaan myöskään juomakelvotonta kahvia. Omassa lajissaan aivan toimivaa. Toivottavasti näin siis myös Suomessa.